Kiertue

Olipa kolme italialaista muusikkoa, jotka päättivät lähteä niittämään mainetta ja konsertoimaan ympäri Eurooppaa. Oli tuubansoittaja, oli trumpetisti ja sitten vielä Anton, joka soitti piccolohuilua. Aika keskinkertaisia olivat, mutta ahkeruus kovankin onnen voittaa, ja edetessään itäisen Euroopan kautta kohti Luxemburgia, Belgiaa ja Hollantia saivat kaverukset runsaasti esiintymiskokemusta ja lopulta paranivat myös esiintymispaikat. Ei tarvinnut enää soitella törkyisissä kapakoissa, pöhöttyneiden juomareiden muljautellessa villisti punertavia silmiään... Ei tarvinnut, sillä nyt oli kysyntää jo konserttisaleihinkin. Maine kulki länteen ja pohjoiseen taivaltavien muusikoiden edellä, ja kaverit saivat paljon tilauksia. Siis eräänlaisia soittopyyntöjä. Viimein tuli kutsu Englannin hovista, kuninkaan seurueelle esiintymään! Voi sitä iloa ja onnea, että ihka oikeille kruunupäille soittamaan! No mikäs, siitä paikasta vastauskirjettä laatimaan ja ajankohtaa järjestämään. Unohtui siinä kiireessä keikkapalkkion sopiminen, mutta lohduttautuivat kaverukset sillä, että jos hyvin homma hoidetaan niin aina sieltä joku korvaus tulee, ja mainetta ja julkisuutta nyt ainakin. Ja ihan oikein arvasivat. Hirveä esiintymiskuume kun oli, niin sen mukainen oli suorituskin. Kaverit pistivät parastaan, eikä Englannin hovissa oltu kuultu niin hienoa musiikkia, ei ennen eikä varmasti jälkeenkään. Yleisö oli haltioissaan, jotkut pyörtyilivät, ja konsertti piti keskeyttääkin pari kertaa aplodimyrskyn takia. Musiikki oli taivaallisen kaunista, ja kolme kaverusta olivat itsekin aivan kuin muissa maailmoissa. Seuraavana aamuna kutsuttiin muusikot kuninkaan pöytään aamiaiselle, ja näin puheli kuningas:
- Kuulkaas. Se teidän eilisiltainen pitää kyllä jotenkin korvata. Sovitaanko, että saatte ritariarvot näin alkuunsa, ja jos huomenna vielä keikan heitätte, niin minä teidät kullalla ja timanteilla palkitsen?
Sopihan se, ja seuraavan illan konsertti oli jos mahdollista vieläkin upeampi. Kuningas teki lupauksensa mukaan, ja niin saivat muusikot kalleuksia palkkiokseen, mutta varsin erikoisella tavalla: jokaiselle sen mukaan kuin omaan soittimeen mahtuu. Tuubansoittajasta tuli vähän helkkarin rikas mies, eikä trumpetinsoittajakaan enää mikään ihan köyhä ollut. Mutta Anton-paralla oli se piccolo... No, tuli seuraavaksi kutsu Pariisiin, Ranskan kuninkaan seurueelle esiintymään. Itsevarmuus alkoi jo kavereista näkymään, ja olivat jo hienot esiintymispuvutkin hankkineet, mitä nyt Anton divarita ja velkarahalla... Noh, konsertti oli joka tapauksessa menestys, vielä parempi kuin Englannissa pidetty, ja väliajan jälkeen oli jo selviä vaikeuksia saada musiikkinumeroita mahtumaan liikuttuneen yleisön kovaäänisten suosionhuutojen sekaan. Joiltakin tuli housuun. Niinpä sitten kävikin, että kuninkaan eteen kutsuttiin.
- Upea esitys, mon dieu, kuningas huudahti, Lisää samanlaista, palkkio on satumainen!
Seuraavana iltana kaverukset ylittivät itsensä ja venyivät suoritukseen, joka oli eräille jo liikaa: pari sydäriä, yksi keskenmeno... Vaan eipä ollut kuningas ihan sanansa mittainen. Rahavaikeuksia valitti, palatsin rakennuskustannukset kun olivat tyhjentäneet koko kuninkaallisen aarrekammion. Mutta pitihän palkkio jotenkin järjestää. Siispä pidettiin juhlat, ja jokaiselle muusikolle annettiin konjakkia ja samppanjaa, mutta varsin erikoisella tavalla: jokaiselle sen mukaan kuin omaan soittimeen mahtuu. Tuubansoittaja joi kuin sieni, enemmän kuin pieni japanilainen kylä, ja humalatila oli sen mukainen. Trumpetinsoittajakin oli aika pierussa, ja samppanjacocktail pulpahteli hauskasti soittimen venttiileissä. Mutta Anton-paralla oli se piccolo... Sarasti aamu, aurinko nousi jo korkealle Pariisin taivaalle herättäen kolme sänkinaamaista kaverusta palatsin tallin pahnoilta. Sinne oli Anton kaverinsa pelastanut hullaantuneelta ihmisjoukolta, joka oli ruvennut jo vaatteita päältä viemään. Tuubansoittajalla oli elämänsä krapula, muisti pätki sieltä täältä, tärinä oli kauheata katseltavaa, ja kalvakkana teki mies raittiuslupauksia, mutta liian myöhään. Yksi perusteellinen kännäys oli tehnyt miehestä alkoholistin. Tapaus ei ole ihan tavallinen, muttei mahdotonkaan. Trumpetinsoittaja luuli kuolevansa. Väsynyttä kehoa raveli julma vieroitusoireiden puuska, ja niinpä oli tämäkin mies koukussa. Anton ei ollut omasta annoksestaan tullut edes kunnolla vihaiseksi, ja niin hän rupesi varustamaan orkesteria seuraavaan esiintymispaikkaan. Espanjan kuningas oli kuullut Lontoosta ja Pariisista, millaisia konsertteja nykyään pidetään, ja suorastaan kaappasi kolme muusikkoa luokseen esiintymään. Oli järjestetty tanssiaiset, ja kutsuvieraina oli paljon ulkomaisia ministereitä ja muita diplomaatteja. Kulttuuriväkeä oli runsaasti paikalla maailman kaikista kolkista. Muusikot astuivat yleisön eteen, joka hiljentyi kuuntelemaan, henkeään pidättäen. Alkoi soitto, mutta millainen! Sekä tuuban että trumpetin soittajalta oli kauniisti sanoen ote livennyt. Toden sanoakseni siinä oli kaksi siipensä polttanutta ihmisrauniota, jotka eivät pysyneet edes seisaallaan muuten kuin toisiinsa tukeutumalla. Viinalta haisten, tukka kuortuneessa oksennuksessa he soittivat miten sattui, ja pilasivat Antonin kauniin soolonkin kammottavan esiintymisensä kaiun vielä kajahdellessa maurilaisen palatsin korkeissa holveissa. Yleisö oli mykistynyt, tyrmistynyt ja järkyttynyt. Ainoakaan kättentaputus ei rikkonut painostavaa hiljaisuutta, kun muusikot raahustivat pää painuksissa pois huoneisiinsa. Kuningas oli raivona. Kiukusta täristen oli hänellä hyvin selkeä viesti kaveruksille kerrottavanaan:
- Tällaista häpeää en ole koskaan ennen kohdannut. Minua pidetään naurunalaisena, minne tahansa menenkin. Ja tämähän kostetaan! Polvillenne siitä, ja housut kinttuhin! Nyt työnnetään ne teidän soittimenne sinne, mihin ei päivä koskaan paista!
Ja niin ruvettiin toteuttamaan kuninkaallista käskyä. Selväähän on, ettei tuubaa voi tällä tavalla ruveta mihinkään tunkemaan, eikä se trumpettikaan mahtunut. Mutta Anton-paralla oli se piccolo...